Sitä luulee että suru menee ajan kanssa pois, mutta mulla ei ainakaan tunnu siltä.

Tasan 10 vuotta sitten elämäni tuntui pysähtyvän. Sain kuulla että rakas kummisetäni on lähtenyt taivaaseen. Odottamatta.

Muistan että me jaettiin silloin mainoksia viel ja piti niitä lajitella. HEittelin pitkin olohuonetta isoja mainoskasoja ja itkin ja huusin. Luulin ettei tästä enää tule yhtikäs mitään.