Kaikki tuntuu niin tarpeettomalta edelleen ja mielihyvää saa kaivamalla ettiä. Mutta jotenkin päivät sitten eteenpäin menee.

Eilen illalla äitini kertoi neidille siitä kirjeestä. NEiti sai hepulin ja alkoi itkeä. Itkien sanoi että ei halua äitin luota pois. EI halua muuttaa mihinkään äitin luota. Silloin omaa sydäntä alkoi kans hieman sattua ja tuli niin surullinen tunne. Vaikka meillä on ollu aika ankeeta nämä 2-3 vuotta ja vaikka asumisjärjestelyt ovat ollu mitä va, silti toi prinsessa jaksaa sanoa että olen äiti hänelle. VAikka ite olenkin sitä monta kertaa luullu ihan toiseksi ja omakin tunne on ollut sellainen etten ole kenellekään äiti.

Aamulla soitin lastenvalvojalle. Sieltä sain ihanan kylmän vastaanoton, mut ei se paljon haitannut. Maanantaina asianajajani soittaa mulle ja sitten laitetaan TAAS pyörät pyörii täällä päässä. Kivaa va on TAAS alkaa oikaisemaan toisen ihmisen puuttuvia (ratkaisevia) asioita ja sit niitä muitakin juttuja tarvii hieman oikoa. Mut minkä sille mahtaa, jollei toisella ole pokkaa kertoa totuutta viranomaisille, va menee oikeusistuntoonkin lippis tiukasti päässä ja takki korvilla. Harmittaa va pirusti se, että tässä alkaa taas ihana kerre, ku tarvbisi jaksaa revetä moneen paikkaan ja repiä haavoja TAAS auki. Justhan ne marraskuussa revittiin.

Eilen en pahemmin käsitöitä tehnyt. Tosin sitä neidin toppia tein. Pitäis varmaan jatkaa valmistuneiden päättämistä kotona nyt kun joudun ainakin2 pvä olee siel. Äiti valvoo.

Tossa kasasimme isukin kanssa yhen lelukaapin. Omia tavaroita en ole päässy viel kasaa, sillä en ole tuol ylhäällä ollu. Mut kaipa tässä huomenna tulee niitä kasattua ihan hyvin.

Ei jaksa enempää kirjoittaa.