Mahdanko olla tosi kylmä ja kamala ihminen, koska alan enemmänkin ärsyyntyy siitä että sitä Jokelan juttua tulee joka hemmetin lävestä. Isot otsikot ja telkkari pauhaa erinlaisia juttua. Netti pursuaa ja radio toitottaa. Kuka mahtaa muistaa enää 2 viikon päästä koko asiaa? tai kk päästä?

Ite olen elänyt koulupelossa. Siis TODELLISESSA. Luokassani oli monta huumeita käyttävää oppilasta.Jopa opettaja pelkäsi heitä, sillä he olivat tosi arvaamattomia. Oli luokassa näitä lastenkoti tapauksiakin, mutta myös ihan kotona asuviakin. Milloin joku lähti keskellätalvea koulun ikkunasta (n. 2 m) hyppäämällä karkuun koulusta tai sit muuten vaan päätti ottaa omat ohjat koulun loppumisesta.

Tossa 1997-98 oli TÄällä vappuna sellainen kiva puukotus operaatio, täällä kaupungissa. Luulisi opettajilla olevan sen verta järkeä, mut ei, ku oppilaita siis meitä muita siitä syytettiin. Ihan ku me oltais voitu asialle mjotain. Me saatiin rangaistus asiasta ja jouduttiin siihen kärsijän rooliin, sillä päätekijä oli sattumoisiin mun luokalla ja toinen oli rinnakkaisluokalla.

Onneksi ei tarvinnut kun sen 3 vuotta sitä yläastetta käydä ja sen 3 vuotta pelkää joka halvatun koulutunti. Niitä oppilaita ja sitä että kiusattiin. EN tosin tiedä oliko se koulukiusaamista, vaiko jo pahoinpitelyä. Mut selvitty asiasta on, ainakin hengissä. Mutta ikuiset arvet ovat sydämeeni nekin jättäneet janiitäyritän aina kovasti paikatakovasti. Muttaminkäsille tekee, kun pelkää ja luottamus on kokonaan menny.

En mä säälisät tätä kirjoita. Va ehkä siksikin, että ei tämä ole ainut ongelmamitä jukolassa tapahtu, eikä varmaan viimeinen, niin ku isäni tossa sanoi jokunen minuutti sitten. Muutaman vuoden päästä tämä on jo varmaan arkea ja harmi vaan siinä se, että muutaman vuoden päästä saatan lapseni ensimmäiseen koulumatkaan. Saanko minä silloin pelätä henkeni edestä tuleeko lapseni kotiin joka kerta ku kouluun menee. Sairasta tämä kai on , tämä pelkääninen, mut mintä sille mahan enää.

Mut asiasta seuraavaan.

Kävin tossa vanhassa paikassa, missä asuin ensimmäiset 12 elin vuottani. Se piha on todella muuttunut, talot on muuttunut ja asukkaat. Onhan se ihan normaalia, sillä onhan siitä jo 13 vuotta ku siel asuin.

Hämmästelin vaan niitä kiviä, jotka silloin ipana oli mahottoman korkeita että kiivetä piti, mutta nyt sitten ne ovat todella pieniä. Oikein iso nauru tuli ku ajattelin asiaa. Se kiva pulkkamäki mitä joka talvi laskin ja johon kerran jopa avaimeni hukkasin, on mahottoman pieni. Eikä se sittenkään niin jyrkkä ole...

On maailma niin ihmeellinen....

Kävin kaupassa ostamassa elintarvikeväriä. Ajatuksena olisi kokeilla värjätä lankaa...

Tyttöö sai taas kassillisen vaatteita ex hoitotädiltäni. Ihana ihminen hän on ja todella ihania fleecepaitoja ym.